perjantai 19. elokuuta 2016

Tankotanssi: oodi naiskeholle ja sen voimalle


Ihan ensimmäiseksi on sanottava, että totta kai myös miehet voivat tankotanssia. Ja ihan huikeasti voivatkin. Tänään haluan kuitenkin puhua tankotanssista ja naiskehosta nimenomaan naisena.

Tankotanssi on voimaannuttavaa. Missä tahansa tankotanssijoiden kertomuksia kuulee - instagrammissa, blogeissa, foorumeilla - niistä välittyvät onnistumisen kokemukset, itsevarmuus ja ylpeys. Ylpeys uusista opituista liikkeistä, ylpeys siitä, että oma keho pystyy välittämään yhtäaikaa taidetta, kauneutta ja voimaa. On vaikea keksiä toista lajia, joka välittäisi naisellisuutta ja voimaa siinä määrin kuin tankotanssi.

Instagram on oivallinen paikka ihailla näitä taidonnäytteitä, ja siellä on myös helppo havaita tankotanssijoiden yhteisöllisyys. Ihmiset jakavat ihastustaan tankosiskojensa kyvyistä ja neuvovat toisiaan, kertoen samalla niin onnistumisen kokemuksistaan kuin myös niistä turhautumisen hetkistä. Instagrammin videot toimivatkin itselleni, kuten monelle muullekin, oivallisena inspiraation lähteenä. Katsellessani ihmisten taidonnäytteitä en voi kuin ihailla tankomimmien voimaa ja liikkeiden kauneutta, ja omat tavoitteeni pysyvät kirkkaina mielessäni.




Itse olen tankotanssinut nyt seitsemän kuukautta. Se ei ole pitkä aika, ja olen lajin kanssa vasta aloittelijan kengissä. Onkin oikeastaan aika hämmentävää, miten suuria muutoksia nopeassa ajassa voi tapahtua. Voin täysin liioittelematta sanoa, että näen ja koen kehoni näiden kuukausien jälkeen täysin toisin silmin kuin ennen tankoilun aloittamista.

Sanoisin olevani hyvin keskiverto tyttö sen suhteen, millainen suhteeni ruokaan ja omaan kehooni on ollut. En ole koskaan kärsinyt syömishäiriöstä. Siitä huolimatta olen puristellut peilin edessä vatsaani miettien, miten paljon siitä pitäisi lähteä rasvaa, jotta näyttäisin hyvälle. Istuessani uima-altaan reunalla olen kauhistellut sitä, miten reiteni "leviävät" reunaa vasten painuessaan. Vähintään pari kertaa vuodessa olen todennut olevani aivan liian iso, ja aloittanut pussikeitoilla elämisen - luonnollisesti projekti on romahtanut parin viikon kuluessa, kun nälkä ei enää pysy kurissa. Surullista on, että siinä ei ole mitään poikkeuksellista. Valtaosalle tytöistä tämä on tuttua (huippua, jos sulle ei ole).

Enää en kuitenkaan tunnista tästä kuvauksesta itseäni. Pariin vuoteen en ole kokenut minkäänlaista tarvetta kikkailla ruuan kanssa. Siihen, mikä on muuttunut, en osaa antaa suoraa vastausta. Ehkä olen vain tullut sinuiksi aikuisen kehoni kanssa. Sen lisäksi mun on annettava huimat propsit poikaystävälleni. Jos joku jaksaa kertoa joka päivä, miten kauniilta sä näytät (vaikka peilistä kurkkaisi millainen aamupeikko), se alkaa jossain vaiheessa upota suhun. Sä alat uskoa sen. Ja sitten äkkiä niille pussikeittokuureille ei olekaan enää tarvetta, koska hei, ei kai se haittaa, vaikka masussa olisikin vähän pehmeää?

Iso vaikuttava tekijä on ollut myös liikunta. Jo se, että juoksin aktiivisesti, toi tunteen siitä, että mulla on voimakas ja terve keho. Ja kun arvostukseni kehoni psytyvyyttä kohtaan parani, vaatimukset siitä, että sen pitäisi ulkoisesti mätsätä jonkinlaiseen ihanteeseen, alkoivat hiljalleen pienetä.




Vaikka muutos on siis tapahtunut myös pikkuhiljaa, on tankotanssi silti muuttanut kehonkuvaani järisyttävissä määrin.

Tankoillessa käytetään pieniä vaatteita. Ja kun sanon pieniä, tarkoitan hyvin pieniä. Se on yksinkertaisesti välttämätöntä, jotta tangolla saa pidon, eikä vain kieri sieltä somasti alas. Kun menin ensimmäistä kertaa tunnille, muistan, miten epämukavaksi tunsin oloni yrittäessäni epätoivoisesti kiskoa HM:ltä tuntia varten hankkimieni minisortsien lahkeita alaspäin. Nyt olen jo joutunut hankkimaan uudet sortsit, kun totesin joutuvani jatkuvasti käärimään lahkeita ylöspäin (vaikka ulkopuolisen silmin ne eivät varmasti näytä siltä, että niissä olisi mitään mitä kääriä). Olen myös aina karsastanut kaikenlaisia napapaitoja, koska en ole ollut mitenkään innoissani vatsani paljastamisesta. Tankoillessa on kuitenkin pakko käyttää vain pientä urheilutoppia, koska jos kyljessä ei ole ihoa esillä, invertointi muuttuu kummasti hankalammaksi.

Ehkä kokemassani muutoksessa onkin osittain kyse siitä, että olen tottunut nyt paljastamaan kehoni muille. Oloni on nykyään itsevarma, vaikka käyttäisin niin pieniä vaatteita, että jokainen kehon "virhe" on varmasti avoimesti esillä. Olen tajunnut, ettei kukaan tyttö tunnilla katsele, että "kylläpäs tuolla mimmillä vatsa painuu rumasti makkaroille tankoa vasten", vaan ihmiset ovat vaikuttuneita ja ihastuneita toistensa ja itsensä suorituksista tangolla. Vaikka keho on hyvin paljaana, ei kehon ulkonäöllä ole mitään merkitystä, vaan ainoastaan sillä, mitä keho pystyy tekemään.

Ja mitä enemmän kehoni pystyy tekemään, sitä enemmän mä sitä arvostan. Sitä voimakkaammaksi ja itsevarmemmaksi tunnen itseni. Valehtelisin kuitenkin, jos väittäisin, että muutos olisi tapahtunut puhtaasti pelkästään pääni sisällä. Sillä samalla, kun mun kehonkuva on muuttunut, myös mun keho on muuttunut, ihan konkreettisesti. Keväällä järkytyin aidosti huomatessani, että olen saanut näkyviä lihaksia - minä, jolla niitä ei tosiaankaan koskaan ole ollut, paitsi ehkä juoksun ansiosta jaloissa. Mähän olin vain pitänyt hauskaa tangolla? En ollut missään vaiheessa edes tajunnut ajatella, miten paljon lihakseni ovat vahvistuneet, saati, että muutos voisi oikeasti näkyä ulkoisesti. Se ei ollut missään vaiheessa ollut päämääräni, eikä oikeastaan mitään, mille olisin uhrannut sen kummemmin ajatuksia. En ollut ehtinyt ajatella muuta kuin sitä, mikä seuraava tavoitteeni tangolla olisi.

Tärkein muutos ehkä onkin, että en ole erityisen kiinnostunut siitä, mitä keholleni tapahtuu ulkoisesti. Paljon tärkeämmältä tuntuu jokainen aikaisempaa raskaampi liike, jonka saavutan tangolla. Se, että tunnen kehoni voimistuvan. Että saan valtavia onnistumisen kokemuksia pystyessäni liikkeisiin, joista olen pari kuukautta aikaisemmin vain haaveillut. Ja mun mielestä se onkin tankotanssin ydin, ja se tärkein syy, minkä takia lajia kokeilleet naiset eivät voi olla rakastamatta tankotanssia. Se, että oma keho pystyy tuottamaan jotain kaunista ja voimakasta, on aidosti tavoittelemisen arvoista.

Pari postausta sitten laitoin videon yhden aivan ensimmäisistä olkanousuistani. Alla oleva video on otettu noin kuukausi sitten. Kuten tästä näkyy, välissä on ehditty mennä taas monta askelta eteenpäin :) Vaikea kertoa, miten riemuissani olin, kun huomasin pystyväni tähän!




Enkä nyt väitä, etten koskaan enää puristelisi pientä pehmyttä kerrosta vatsani päällä. Kyllä mä puristelen. Mutta nykyään teen sen armollisemmin. Ja sitten mietin, minkä uuden huikean liikkeen edellisellä tanssitunnilla onnistuinkaan tekemään, ja että oikeastaan mulle on aika samantekevää, jos mun vatsassa on pikkuisen pehmeää.

Mä haluankin toivottaa teille kaikille armollista vatsanne puristelua (mikäli sellaista mun tavoin harrastatte)! Ja jos koette, ettette vielä pysty armollisuuteen, suosittelen etsimään lähimmän tankotanssitunnin! ;)